Onnea 40-vuotiaalle Espoon kuvataidekoululle!

Share |

Sunnuntai 20.1.2019 klo 10:04


Vuosi on käynnistynyt järkyttävien uutisten siivittämänä. Tosin en ymmärrä, miksi Oulun tapahtumien kaltaisiin ongelmiin puututaan vasta nyt. Vajaan kymmenen vuoden aikana kunnioitus nuorten tyttöjen ja naisten koskemattomuuteen on muuttunut radikaalisti. Opettajana ja kahden nuoren naisen äitinä varsin hyvin tiedän, kuinka peloissaan ja turvattomia niin kantasuomalaiset kuin maahanmuuttajataustaisetkin nuoret tytöt ovat olleet jo vuosia. Ei voi kuin ihmetellä löperöä lainsäädäntöämme ja lain tulkintaa. Rangaistukset ovat naurettavia raiskausrikoksen vakavuuteen nähden ja vastuu lain tiukentamisesta kuuluu eduskunnalle. Suomalaisia moititaan sinisilmäisyydestä, eikä suotta. On sanomatta selvää, ettei Suomi voi olla mukana sopimuksissa, joissa ei ole selkeää mainintaa siitä, että pakolainen voidaan karkottaa maasta vakavaan rikokseen syyllistyessään. Tähän maahan tullessa pitää sitoutua lain noudattamiseen ja kulttuuriin sopeutumiseen.

Onneksi pariin viime viikkoon on mahtunut myös iloisia hetkiä. Espoon kuvataidekoulu juhlii 40-vuotista taivaltaan. Se on Suomen suurin lasten ja nuorten kuvataidekoulu.  Espoon kuvataidekoulu antaa kuvataiteen ja käsityön laajan oppimäärän mukaista taiteen perusopetusta design & teknologia painotuksella 5–20- vuotiaille lapsille ja nuorille. Kuvataidekoulun viikoittaiseen opetukseen osallistuu yli 1400 oppilasta. Lisäksi kuvataidekoulun lyhytkurssit ja lapsia ja nuoria osallistava avoin ja syrjäytymistä ehkäisevä kurssi- ja tapahtumatoiminta tavoittaa vuosittain yli 6000 lasta ja nuorta. Espoon kuvataidekoulun lyhytkurssitoiminta sisältää esimerkiksi kuvataidekerhoja koulujen iltapäivissä, vauvojen värikylpyjä ja perhekursseja perheen pienimmille.

Kuviksen oivallinen näyttelytila Heikintorilla elävöittää muuten niin hiljaista rakennusta. Toivottavasti Heikintori saadaan vielä vanhaan loistoonsa.  

Torstaina pidin avajaispuheen Espoon kuvataidekoulun 40-vuotisjuhlavuoden nykyisten opettajien näyttelyssä Heikintorilla:

Kun minulta kysytään, kuka edesmennyt ihminen on vaikuttanut minuun eniten vastaan molemmat isoäitini. Erilaisina, mutta saman aikakauden suomalaisina naisina, he ovat vahvasti vaikuttaneet siihen, millainen nainen minusta on tullut. Toinen oli vahvasti isänmaallinen ja läheisistä hyvää huolta pitävä äitihahmo, mummo ja toinen isoäiti oli taiteilija, taiteilija todella isolla T-kirjaimella. Molemmat hienoja suomalaisia naisia, jotka rakensivat parempaa tuleville sukupolville eivätkä vähästä valittaneet vaikka välillä olisikin ollut aihetta. Arvannette, että tässä yhteydessä käsittelen heistä vain toista – taiteilija isoäitiäni Kaarinaa, jota ei sopinut kutsua mummoksi. Erehdyin joskus kutsumaan häntä mummoksi ja se oli virhe. Hän oli Kaarina eikä todellakaan mikään mummo.

Kaarinalla oli hämmästyttävä kyky nähdä kauneutta myös siellä missä moni meistä näkee ainoastaan kurjuutta, köyhyyttä ja rumuutta. Asuin hetken Englannissa lukion jälkeen, jonne Kaarina ja mummo matkustivat minua katsomaan. Lontoon matkallamme välillä hieman turhauduin, kuinka outoihin asioihin Kaarina kiinnitti huomiota. Minä kierrätin katsomassa nähtävyyksiä, museoita ja muotiliikkeitä. Kaarina raapusti luonnoslehtiöönsä kuvia syrjäkujien laitapuolenkulkijoista ja minulle vieraista, jopa pelottavista asioista. Vasta vuosia myöhemmin olen ymmärtänyt, kuinka paljon hän opetti minua tuon matkan aikana – tosin ehkä tietämättään.

Kun Kaarina vietti viimeiset elämänsä vuodet Lahden sairaalassa, hän nautti suunnattomasti siitä, että vierailuillani kiersimme sairaalan käytäviä katsomassa taidetta. Jokaisen taulun kohdalla hän kysyi aina, mitä tunteita ja ajatuksia kyseinen teos minussa herättää. Erään taulun kohdalle pysähdyimme hieman pidemmäksi ajaksi, jolloin kysyin häneltä, mitä hänelle teoksesta tulee mieleen. Taulu ei varsinaisesti ollut mikään iloisten kirkkaiden sateenkaaren eri sävyjen värittämä vaan valtava lähinnä harmaiden ja sinisävyisten erikokoisten neliöiden peittämä kangas, jota mausti muutama pieni musta laatikko.  Hän vastasi, että teos muistuttaa minua. Myönnän, että hieman loukkaannuin. Sairaalan kaikista tauluista synkin, oman isoäitini mielestä, esittää minua. Tämän jälkeen ehdin ainoastaan kerran näkemään isoäitini. Viimeisimpiä sanoja, mitä hän sanoi minulle ”muista säilyttää tuo hyvä vahvuus itsessäsi”.  Tietysti yhdistin tuon lauseen aikaisemmin tapahtuneeseen. Kai se on uskottava, kun oma isoäiti niin toteaa. Jälkikäteen noin reilut viisitoista vuotta myöhemmin, elämää enemmän kokeneena, olen ymmärtänyt sanojen syvällisen sanoman. En usko, että hän halusi kertoa minulle, että olen synkkä kovistelija vaan uskon, että hän omalla tavallaan valmensi minua elämän eri tilanteisiin ja vastoinkäymisiin. Elämä on sinisen ja harmaan eri sävyjen ajanjaksojen kokonaisuus, jossa mustilta laatikoilta ei voi välttyä. Kun musta jakso osuu kohdalle, tarvitaan vahvuutta raskaan jakson läpikäyntiin. Olen äärimmäisen kiitollinen Kaarinalle siitä, että hän opetti minua arvostamaan taidetta, elämään persoonana sekä näkemään asioissa ja ihmisissä myös niitä puolia, joita pelkällä silmällä ei havaitse.

Taide moninaisuudessaan tekee elämästä rikasta ja saattaa pitkään vaikuttaa kokijansa elämään. Isoäitini teokset kodissani muistuttavat hänen vaiheikkaasta elämästään, myönteisestä elämän asenteestaan ja arvoista, joiden pohjalle on meidän nuorempien sukupolvien ollut hyvä rakentaa.

Taidekasvattajat jakavat lapsille ja nuorille sitä maailmaa, jolla elämästä tulee paljon rikkaampaa. Kiitos siitä!

Avainsanat: Espoon kuvataidekoulu


Kommentoi kirjoitusta


Nimi:*

Kotisivun osoite:

Sähköpostiosoite:

Lähetä tulevat kommentit sähköpostiini